23.10.07 Luonto-Liiton toimenpide-ehdotuksia Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden suojeluun

Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden edelleen heikkenevä tila on todettu lukuisissa luonnonsuojelubiologisissa tutkimuksissa. Suojelun tarve arvioitiin ja todettiin jo vuonna 2000 (Ruuhijärvi ym.) osana ns. ESSU-toimikunnan työtä. Myös METSO-hankkeen yhteydessä vuosina 2002-2007 tehdyt selvitykset osoittavat kiistatta, että Etelä-Suomeen tarvitaan kunnollinen metsien suojeluverkosto. Nykyinen suojelualueverkko on laadullisesti puutteellinen, liian pienialainen ja ekologiselta kytkeytyneisyydeltään riittämätön, jotta sillä kyettäisiin säilyttämään edustavasti eteläiselle Suomelle tyypillistä metsäluontoa ja eliölajistoa elinvoimaisina populaatioina.

Etelä-Suomen metsien suojelutilanteen parantamisen tarpeesta vallitsee laaja poliittinen yksimielisyys. Olemassa oleva korkeatasoinen ekologinen tutkimustieto sekä METSO-kokeiluhankkeesta saadut tulokset sekä metsänomistajien suojeluhalukkuus tarjoavat hyvän lähtökohdan uuden toimintaohjelman valmistelulle, kunhan työn huolellisesta valmistelusta ja tavoitteista pidetään huoli alusta alkaen. Valtiontalouden myönteinen tilanne mahdollistaa tulevalle suojeluohjelmalle kunnollisen rahoituspohjan.

Suomea velvoittavat poliittisesti myös lukuisat kansainväliset monimuotoisuuden suojelusopimukset. Viime vuoden lopussa Suomen EU-puheenjohtajakaudella allekirjoitetussa Countdown 2010 –sopimuksessa, Suomi on valtiona sitoutunut luonnon monimuotoisuuden heikkenemisen pysäyttämiseen vuoteen 2010 mennessä. Myös uudessa hallitusohjelmassa on lupauduttu tehostamaan monimuotoisuuden suojelua.

Myös yli 110 000 allekirjoittajaa on vaatinut Metsävetoomuksella Etelä-Suomen metsiensuojeluasteen nostamista.

Joka viides laji uhanalainen – hakkuut Suomen ennätystasolla

Uhanalaisuusarvioinnin toisen seurantaryhmän raportissa luettiin Suomessa uhanalaiseksi tai silmälläpidettäväksi 1187 metsälajia (Rassi ym. 2001). Uhanalaisuusarviointi on kyetty tekemään vain kolmasosasta metsien eliölajeista, joten todellinen luku lienee huomattavasti tätä suurempi.

Suomen metsien sukupuuttovelaksi arvioidaan tällä hetkellä noin 900 lajia (Hanski 2006), ts. tämän verran eliölajeja ennustetaan häviävän tulevaisuudessa jo toteutuneiden ympäristömuutosten myötä, ellei pikaisiin toimenpiteisiin ryhdytä.

Vaikka metsiensuojelun kehittämistarve Etelä-Suomessa ei kohdistu pelkästään vanhoihin ikäluokkiin, on hyvä tiedostaa, kuinka häviävän pieni osuus (1,6 %) alueen metsistä enää on yli 141–vuotiaita. Määrä on hyvin kaukana siitä, mikä se olisi metsien luontaisen ikäjakauman vallitessa. Huomionarvoista on myös yli 141-vuotiaiden metsien määrän väheneminen edelleen viimeisimpien valtakunnan metsien inventointien (VMI9 ja VMI 10) välillä, ja METSO-kokeiluhankkeen aikana.

Metsien talouskäyttö on tällä hetkellä hyvin intensiivistä ja alkuvuonna 2007 puuta on kaatunut enemmän kuin koskaan vastaavalla ajanjaksolla Suomen historiassa. Kansallisen metsäohjelman luonnoksessa on äskettäin esitetty teollisten hakkuiden kasvattamista edelleen 10 – 15 miljoonalla kuutiolla vuodessa. Lisääntyvä kiinnostus energiapuun korjuuseen ja biopolttoaineisiin asettavat osaltaan suomalaisen metsäluonnon yhä kovemman käyttöpaineen alaiseksi.

Ankaran talouskäytön vastapainoksi tarvitaankin mittavia ja huomattavan nopeita toimia metsäluonnon monimuotoisuuden tilan parantamiseksi. Mitä pitempään suojelutoimenpiteiden aloittamisen kanssa viivytellään, sitä kalliimmaksi ja vaikeammaksi käy hakkuiden myötä menetettävien monimuotoisuusarvojen kompensointi tulevaisuudessa.

Metsiensuojelulla on suuri kulttuurinen ja sivistyksellinen merkitys, sillä suojelualueita tarvitaan kipeästi lisää myös virkistyksen, retkeilyn ja opetuksen tarpeisiin. Etelä-Suomesta on harvojen suojelualueiden ulkopuolelta lähes mahdotonta löytää yhtenäisiä, laajempia metsäalueita, joissa voisi opetusmielessä havainnollistaa metsien luontaisen muutosdynamiikan toimintaa. Jopa useisiin metsiemme peruslajeihin tutustuminen on monin paikoin jo hyvin hankalaa elinympäristöjen köyhtymisen myötä.

Myös eliölajien sopeutuminen ilmastonmuutokseen edellyttää tutkimusten mukaan laajoja suojelualueita sekä niiden välistä kytkeytyneisyyttä, jotta lajiston siirtyminen sopiville ilmastoalueille olisi tulevaisuudessa mahdollista.

Suojelulle määrälliset ja ajalliset tavoitteet sekä riittävä rahoitus

Luonnonsuojelubiologiset tutkimukset (mm. Andren 1994, Siitonen ym. 2001, Reunanen ym. 2004) osoittavat, että kun lajien vaatiman elinympäristöjen määrä vähenee alle 10 -30 % maisemapinta-alasta, alkaa lajeja hävitä. Varovaisuusperiaatteen mukaisesti sopiva tavoiteluku suojelulle tulisi asettaa kahteenkymmeneen prosenttiin mutta hyväksyttävänä tavoitteena ns. METSO-Suomessa voidaan pitää kymmentä prosenttia (n. 1 000 000 ha), kunhan suojeltavat alueet on valitaan huolella ja talousmetsien käsittelyä muutetaan nykyistä huomattavasti luonnonmukaisempaan suuntaan.

Luonto-Liitto esittää, että lyhyellä aikavälillä (2008-2018) tiukasti suojeltujen metsien osuus nostetaan ns. METSO-Suomessa nykyisestä 1,8 prosentista 5 prosenttiin. Tähän tavoitteeseen päästään n. 300 000 ha:n lisäsuojelulla seuraavan kymmenen vuoden aikana.

Luonto-Liitto esittää, että uusien suojelumetsäalueiden hankintaan osoitetaan ympäristöministeriön alaisille organisaatioille 110 miljoonaa € /vuosi. Tällä rahamäärällä 5 prosentin suojelutavoitteeseen päästään kymmenessä vuodessa, jos suojeluun lunastettavan metsämaan keskihinnaksi lasketaan 3750 €/ha. (Etelä-Suomessa tehtyjen tilakauppojen keskihinta vuonna 2004 oli 2170 €/ha, suojelutarkoituksiin lunastettujen alueiden keskihinta 4 650 €/ha. Jälkimmäiseen sisältyvät lunastukseen liittyvä toimituskustannus.)

110 milj € / 3750 = 29 333 ha / vuosi * 10 = 293 333 ha

Tällä kustannustasolla Etelä-Suomen metsien suojeluprosentti voitaisiin edelleen nostaa kymmeneen vuoteen 2030 mennessä.

Rahat tulee osoittaa ensisijaisesti pysyvään suojeluun lunastettavien maiden hankintaan. Lisäksi Suomen ympäristökeskukselle ja alueellisille ympäristökeskuksille on suunnattava riittävät varat uusien suojelualueiden suunnitelmalliseen hakemiseen ja kartoittamiseen. Myös muuttuneiden elinympäristöjen ennallistamishankkeisiin on varattava asianmukainen rahoitus.

Suojelualueverkon ekologinen kytkeytyneisyys ja metsämantereet

Suojeluverkkoa rakennettaessa on huomioitava Suomen itärajan metsät osana laajempaa Fennoskandian Green Belt –verkkoa, joka muodostaa läntisen Euroopan merkittävimmän alkuperäisluonnon keskittymän. Tämän lajistollisesti hyvin arvokkaan elinympäristöverkon vahvistamisen lisäksi tulee erityistä huomiota kiinnittää ekologisten yhteyksien säilymiseen ja parantamiseen Green Beltin ja Suomen sisäosien metsien välillä.

Suomen sisällä tulee huolehtia suurten ekologisten yhteyksien säilymisestä. Suomenselän ekologinen suuralue on maamme tärkeimpiä eliölajiston liikkumisvyöhykkeitä. Alue sijoittuu Keski-Suomen – Keski-Pohjanmaan – Oulun läänin etelärajan tuntumaan, josta se jatkuu aina itärajalle saakka. Suomenselän ekologinen suuralue mahdollistaa lajiston siirtymisen pohjoisen ja idän suuntiin. Tällaisilla yhteyksillä voi olla erityinen merkitys myös eliölajien sopeutumisessa ilmastonmuutokseen.

Etelä-Suomeen ja muualle suojelun puutealueille on ekologisesti perusteltua kehittää laajoja, mieluiten yli 50 neliökilometrin laajuisia maakunnallisia ja valtakunnallisia metsämantereita, joilla voidaan pieniä suojelualueita laajemmin turvata vaateliaiden eliölajien säilyminen. Osa metsämantereista voitaisiin laajentaa jo olemassa olevien suojelualueiden ja kansallispuistojen ympärille ja toteuttaa perinteisen suojelun keinoin korostaen samalla metsien virkistys- ja matkailukäyttöä. Metsämantereiden ei tarvitse olla kokonaan metsätalouskäytöltä rauhoitettuja alueita, kunhan varmistetaan, ettei metsätaloustoiminnalla eikä muulla maankäytöllä suojeluarvoja heikennetä.

Metsämantereiden määrittely ja kartoitus olisi luontevaa aloittaa viimeistään METSOn jatkovaiheessa ensi vuonna. Ehdotuksia metsämantereiksi on esitetty muun muassa luonnonsuojelujärjestöjen kirjassa Palaako elävä metsä. (Harkki S, et al. 2003, s.62)

METSO -tarkasteluun on jatkossa otettava mukaan sellaiset puutteellisesti suojellut alueet, kuten Oulujärven itä- ja eteläpuoliset metsät. Näiden jättäminen ulos METSO I:stä ei ollut ekologisesti perusteltua, sillä kyseisten alueiden suojeluprosentti on hyvin alhainen.

Suojelustrategiat

METSOn yhteydessä tehtyjen tutkimusten pohjalta on esitetty jatkoa ajatellen kaksi suojelustrategiaa, joita on mahdollista toteuttaa rinnakkain. (Siitonen, Mönkkönen Reunanen 2007).

Ensimmäisessä strategiassa yksittäisten kohteiden valinnassa käytettävät kriteerit ja alueelliset tavoitteet sovitetaan yhteen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että pääsääntöisesti suojelussa keskitytään kullekin alueelle ominaisiin luontotyyppeihin ja lajistoon. Tavoitteena tällöin on, että lajistoltaan tai luontotyypiltään erityisen arvokkaat kohteet etsitään, löydetään ja suojellaan pinta-alasta tai sijainnista riippumatta.

Toisessa strategiassa tulee kiinnittää huomio kohteiden pinta-alaan ja sijaintiin, toisin sanoen suojelua kohdennetaan mahdollisimman suurikokoisiin kohteisiin, osittain niiden ekologisesta laadusta riippumatta. Suojelu- ja muiden arvokkaiden alueiden lajistojen populaatiot tulee turvata riittävän suurina ja elinvoimaisina kokonaisuuksina siten, että kyseiset alueet voivat toimia lajiston lähdealueina lähellä sijaitseville metsille. Luonnonmukaisina säilyneillä metsillä, jotka ovat usein myös tärkeitä lajistoytimiä, sekä olemassa olevilla suojelualueilla ja niitä ympäröivillä metsillä on erityisen suuri merkitys monimuotoisuuden tilan parantamisessa pitkällä aikavälillä. Verkostoon tarvitaan myös varttuneita talousmetsiä, joista ei vielä löydy arvokkaita rakennepiirteitä mutta jotka ovat jo kehittymässä monimuotoisuuden kannalta suotuisaan suuntaan.

Yhtenä toimintaohjelman päätavoitteena tulee olla laajempien ekologisten aluekokonaisuuksien ja metsämantereiden muodostaminen kansallispuistojen, soiden ja olemassa olevien metsiensuojelualueiden yhteyteen ja läheisyyteen. Näin saadaan pitkällä aikavälillä luotua ekologisesti järkeviä kokonaisuuksia ja verkostoja, jotka auttavat eliölajeja säilymään nykyisillä esiintymisalueillaan ja leviämään edelleen uusiin elinympäristöihin entisten käydessä laadultaan epäsuotuisiksi. Myös maiseman ja virkistyskäytön kannalta tärkeät kohteet, kuten retkeilyalueet, ovat usein hyviä metsiensuojelun kehittämisalueita.

Niin sanotut sateenvarjolajit on otettava nykyistä paremmin huomioon suojelualueverkkoa kehitettäessä. Yksi tällainen laji on liito-orava. Sen asuttamat reviirit ovat usein vanhoja sekametsiä, joista löytyy muitakin monimuotoisuusarvoja. Ympäristöviranomaisten rajaamat liito-oravan pesä- ja levähdysalueiden suojavyöhykkeet on nykyisin niin pienialaisia, että niillä ei saada usein turvattua edes liito-oravan säilymistä muista luontoarvoista puhumattakaan.

Metsien suojelussa tulee huomioida metsäekosysteemiin kiinteästi kuuluvat pienvedet, vesistöt ja niiden valuma-alueet. Etelä-Suomessa luonnontilaiset valuma-alueet tai metsäpurot ovat harvinaisuuksia ja ansaitsevat erityistä huomiota jatkossa.

Tiedonsaantia ja -välitystä parannettava huomattavasti

Suojelun suunnittelu sekä sen toteutus edellyttävät, että olemassa oleva biodiversiteettitieto on koostettavissa ja ylläpidettävissä nykyistä huomattavasti helpommin. Tietoa monimuotoisuudesta ja lajistosta tuottavat ja ylläpitävät monet tahot, mutta tieto on hajallaan eikä siihen pääsyä ole järjestetty nykyisin tavalla, joka tukisi suojelun kehittämistä mielekkäällä tavalla.

Tämä asettaa muutosvaatimuksia muun muassa nykyiselle tietosuojalle, joka koskee esimerkiksi metsälain tarkoittamia yksityismaiden erityisen arvokkaita elinympäristöjä eli ns. METE-kohteita. Kyseisten kohteiden sijainnit eivät ole nykyisin edes ympäristöviranomaisten tiedossa. Myöskään metsäyhtiöt eivät anna tietoja metsämaidensa suojelukohteista kuin hyvin valikoiden.

Kokonaan uusien arvometsäkohteiden paikantamisessa voidaan hyödyntää samaa satelliittipohjaista paikannustekniikkaa, jota muun muassa Stora Enso käyttää etsiessään vanhoja, hoitamattomia metsätiloja puunostokohteikseen. Tällainen satelliittipaikanteinen tieto puustoisista ja vanhaa metsää sisältävistä tiloista on jatkossa saatettava myös ympäristöviranomaisten arviotavaksi, jotta nämä voivat edelleen kertoa maanomistajalle hänen metsänsä suojelumahdollisuuksista.

Luonto-Liitto esittää, että toimivan suojeluverkoston luomisen kannalta kriittisimmät ja kehityskelpoisimmat aluekokonaisuudet selvitetään systemaattisesti. Lisäksi METSO-aluetta tulee laajentaa ekologisesti mielekkäämmäksi siten, että esimerkiksi Oulujärven itä- ja eteläpuoliset alueet otetaan suojelusuunnitteluun mukaan. Työn koordinointi, suunnittelu ja toimeenpano soveltuu parhaiten Suomen ympäristökeskuksen tehtäväksi.

Luonto-Liitto esittää, että uusien suojelualueiden etsiminen eri maanomistajaryhmien mailla toteutetaan SYKEn koordinoimana ympäristö- ja metsäviranomaisten, metsäfirmojen, Metsähallituksen ja maanomistajien välisessä avoimessa yhteistyössä. Tässä työssä tulee käyttää osaltaan hyväksi jo olemassa olevia tietokantoja, joita ovat muun muassa metsäsuunnitelmat, erilaiset luontoselvitykset, ympäristö- ja metsäviranomaisten, Metsähallituksen ja metsäyhtiöiden paikkatietokannat, luonnonharrastajien ja museoiden tuottama lajistodata sekä uudet satelliitti- ja ilmakuvat.

Hakkuukielto tiedossa oleville arvokohteille

Luonnontilaltaan parhaat metsät tulee saattaa suojelualueverkoston osaksi ensimmäisenä. Luonnonmukaisina säilyneillä ytimillä ja niitä ympäröivillä metsillä on erityisen suuri merkitys monimuotoisuuden tilan parantamisessa pitkällä aikavälillä. Tunnettujen lajistoesiintymien tai suojelualueiden ympärillä sijaitsevilla laajemmilla metsäkokonaisuuksilla on erityisen vahva ekologinen potentiaali suojelualueverkostoa rakennettaessa ja sen vuoksi ne tulee huomioida erityisen tarkasti suojelualueita haettaessa. Sen lisäksi suojeluverkostoon tarvitaan sellaisia varttuneita talousmetsiä, joista ei vielä löydy arvokkaita rakennepiirteitä mutta jotka ovat jo kehittymässä monimuotoisuuden kannalta suotuisaan suuntaan.

Alueellisten ympäristökeskusten viranomaisille on saatava nykyistä paremmat resurssit ja valtuudet suojelualueiden hankintaan. Luonnonarvoiltaan merkittävän metsän käytöstä päättäminen ei eteläsuomalaisessa surkeassa suojelutilanteessa voi olla enää vain maanomistajan omassa harkintavallassa. Jos tiedossa on luontoarvoiltaan tai suojelun kannalta merkittävä yksityismetsä, tulee viranomaisilla olla mahdollisuus lähestyä maanomistajaa ja kertoa suojelumahdollisuuksista. Lähtökohta tulee olla, että suojelunarvoiseksi todetun metsän on myös päädyttävä suojeluun. Mahdollisuus luonnonsuojelulain mukaiseen lunastusmenettelyyn on säilytettävä jatkossakin yhtenä monimuotoisuuden suojelun toteutuskeinona.

METSO I:n yhteydessä saadut kokemukset osoittavat, että maanomistajilta löytyy suojeluhalukkuutta ja tämä on myös tärkeää huomioida jatkosuunnittelussa. Maanomistajille on aktiivisesti tarjottava tietoa pysyvistä suojelumahdollisuuksista.

Luonto-Liitto esittää, että hakkuilta, kunnostusojituksilta tai teiden rakennukselta rauhoitetaan kaikki jo nyt tiedossa olevat METSO-kriteerit täyttävät metsät, ekologiselta potentiaaliltaan kehityskelpoiset tai helposti ennallistettavissa olevat metsäalueet. Tällaisia arvometsiä tiedetään sijaitsevan muun muassa valtion ja yhtiöiden mailla sekä olemassa olevien suojelualueiden välittömässä läheisyydessä. Tällaisia metsiä on hakattu tänäkin vuonna niiden kiistattomista ja todennetuista luontoarvoista huolimatta. Uuden toimintaohjelman aikana mainitunlainen tiedossa olevien arvometsien tahallinen hävitys ei saa olla enää mahdollista.

Talousmetsien luonnonhoito

Talousmetsien avainbiotoopit ja metsälakikohteet tulee vastaisuudessa rajata luonnonsuojelubiologisin perustein, ei pienialaisuuden tai helpon havaittavuuden perusteella.

Valtakunnan metsien inventointien ja Tapion metsälakikartoituksen aineistoja vertaamalla on arvioitu, että biologisin perustein rajatuista metsien avainbiotoopeista metsälaki kattaa ainoastaan seitsemisen prosenttia. (Hanski, 2006). Nykyisillä metsälakikohteiden rajauksilla kyetään usein huonosti säilyttämään arvokkaiden elinympäristöjen ominaispiirteitä ja niiden lajistoa, johtuen juuri kyseisen lain elinympäristöille asettamista kriteereistä (pienialaisuus, selvä erottuminen ympäristöstä).

Ekologisesti mielekkäämmin rajatut metsälakikohteet ovat talousmetsien luonnonhoidon yksi keskeisimmistä parannustarpeista. Jotta metsälakikohteita voidaan mielekkäästi hyödyntää suojelun suunnittelussa, on ne myös saatava julkisiksi eli ympäristöviranomaisten ja kansalaisten käyttöön.

Metsänhoitomenetelmiä on uudistettava siten, että niissä vastaisuudessa huomioidaan luontoarvot sekä virkistys – ja maisema-arvot nykyistä paremmin. Metsänomistajille on aktiivisesti tarjottava luonnonmukaisempia metsänhoitomalleja nykyisen avohakkuu – metsänviljely –avohakkuu –mallin sijaan.

Luonto-Liitto esittää, että metsätalouden KEMERA- tukien myöntämistä muutetaan nykyistä huomattavasti enemmän ympäristöperusteisemmaksi ja monimuotoisuuden kannalta haitallisten hankkeiden, kuten korpien kunnostusojitusten ja teiden rakentamisen tuki lopetetaan. Metsälakikohteet tulee rajata biologisin perustein. Metsänhoitomenetelmiä tulee muuttaa luonto-, virkistys ja maisema-arvoja paremmin huomioiviksi.

Vastuu monimuotoisuuden suojelusta kuuluu kaikille

Toimintaohjelma tulee lähtökohtaisesti toteuttaa perustuslain 20 §:n hengessä, jonka mukaan vastuu luonnon monimuotoisuudesta kuuluu kaikille. Tämä tarkoittaa sitä, että vastuu myös Etelä-Suomen metsien suojelutilanteen parantamisesta kuuluu kaikille maanomistajaryhmille ja siksi suojeluvelvoitteen tulee koskea kaikkia maanomistajaryhmiä. Tulevissa suojelutalkoissa erityisvastuu on suurilla metsänomistajilla; valtiolla, yhtiöillä, kunnilla ja kaupungeilla sekä eri yhteisöillä, kuten seurakunnilla. Yhteisöjen maanomistus on usein keskittynyt suurempiin kokonaisuuksiin, mikä mahdollistaa kokonaisvaltaisemman metsiensuojelun ja talouskäytön suunnittelun paremmin kuin alueilla, joilla on hyvin pieneksi pirstoutunut metsänomistusrakenne ja vaihtelevat tilakoot. Toisaalta siellä, missä metsänomistajuus on selvästi painottunut yksityiselle puolelle, myös suojelu tulee väkisinkin painottumaan näiden omistajaryhmien maille. Tehokkaan suojelualueverkon aikaansaaminen koko METSO-Suomen mittakaavassa edellyttääkin kaikkien maanomistajaryhmien osallistamista.

Yhteisöllisille metsänomistajille voidaan katsoa kuuluvan erilaisten lakisääteisten velvoitteiden lisäksi erityinen moraalinen suojeluvastuu.

Vastuu valtionmaiden monimuotoisuuden ylläpitämisestä ja virkistyspalveluiden tuottamisesta kuuluu jo lain mukaan Metsähallitukselle. METSO I:n yhteydessä tehtyjen selvitysten mukaan valtionmaiden suojelumahdollisuuksista on käytetty vain osa. Valtionmailla sijaitsevat vanhat suojelualueet, METSO-kohteet ja talousmetsien alue-ekologinen verkosto tarjoavat hyviä lähtökohtia Etelä-Suomen suojeluverkon laajentamiselle edelleen. Valtiolta on lupa odottaa myös muita toimijoita suurempaa panostusta kansallisesti ja kansainvälisesti merkittävässä monimuotoisuuskysymyksessä.

Metsäyhtiöillä on Suomessa mittava metsäomaisuus sekä historian valossa myös päävastuu metsäluontomme monimuotoisuuden heikentymisestä. Keski-Suomessa, Itä-Suomessa ja Lounais-Kainuussa on metsäyhtiöillä suojelun kehittämistä helpottavia laajoja metsäkokonaisuuksia, joiden tiedetään sisältävän erittäin edustavia, suojelemattomia osia. Siksi metsäteollisuudelta on lupa odottaa merkittävää panostusta metsiensuojeluun jatkossa. Huomattavaa taloudellista voittoa tuottavina yhteisöinä metsäyhtiöiden tulisi suojella ainakin osa arvometsistään korvauksetta.

Kuntien omistamilla metsillä on usein suuri merkitys ihmisten virkistykselle ja hyvinvoinnille mutta myös opetukselle. Virkistys- ja kulttuuriarvoja voidaan ylläpitää ja kehittää rinta rinnan suojelun kanssa.

Suomen seurakunnat omistavat luonnonsuojelullisesti arvokkaita metsiä. Kirkollinen yhteisö voisi luontevasti toimia moraalisena tiennäyttäjänä ja hyvänä esimerkkinä muille tahoille metsiensuojelussa.

Vastuun ottaminen luonnosta on viime kädessä myös vastuun ottamista yhteiskunnasta ja ihmisistä.

Viitteet:

• Andren, Henrik (1994). Effects of habitat fragmentation on birds and mammals in landscapes with different proportions of suitable habitat: a review. Oikos 71, 355-366
• Hanski, Ilkka (2006). Täsmäsuojelun mahdollisuus – vai mahdottomuus, Teoksessa Uusi metsäkirja (toim.) Jalonen Riina ym. Helsinki, Gaudeamus, 200-203.
• Harkki S., Savola K., Walsh M. toim. (2003). Palaako elävä metsä – metsiensuojelun tavoitteita 2000-luvun Suomessa. BirdLife Suomen julkaisuja n:o 5. Helsinki. 61-62.
• Rassi P., Alanen A., Kanerva T., Mannerkoski I (toim.) Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Helsinki. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus
• Reunanen, P, Mönkkönen M, Nikula A, Hurme E, & Nivala V. (2004). Assessing landscape threshold for the Siberian flying squirrel. Ecological bulletins.
• Ruuhijärvi ym. (2000). Metsien suojelun tarve Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla - Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsien suojelun tarve -työryhmä. Suomen ympäristö 437, Luonto ja luonnonvarat.
• Siitonen, Juha (2001). Forest managementi, coarse woody debris and saproxylic organisms: Fennoscandian boreal forest as an example. Ecological bulletins.
• Siitonen J, Mönkkönen M, Reunanen P (2007) METSO-kohteiden ekologinen merkitys ja lajistoarvot. METSO-seminaari, Heureka, Vantaa 7.3.2007