Luonnonsuojelujärjestöjen ehdotus Etelä-Suomen, Oulun läänin länsiosan ja Lounais-Lapin metsiensuojelun edistämistoimiksi vuosille 2002-2010

Valtioneuvoston vuonna 1999 vahvistamassa Kansallisessa metsäohjelmassa (KMO) suunnattiin mittavia lisäresursseja metsätalouden tehostamiseen. Samalla päätettiin parantaa heikoimmin suojeltujen maan osien metsiensuojelutilannetta. Samankaltainen lisäsuojeluprosessi on käynnissä Ruotsissa. Metso-toimikunta valmistelee parhaillaan tätä KMO:n ekologista osaa eli Etelä-Suomen, Oulun läänin länsiosan ja Lounais-Lapin metsiensuojelun tavoite-, rahoitus- ja toimintaohjelmaa.

Tässä visiopaperissa esitetään BirdLife Suomen, Greenpeacen, Luonto-Liiton, Natur och Miljön, Suomen luonnonsuojeluliiton ja WWF:n tekemä toimenpide-ehdotus, jolla pyritään edistämään ja konkretisoimaan Metso-toimikunnan työtä.

Nykytilannetta kuvaavaa alkuosaa seuraavassa toimenpideosassa pyritään hahmottamaan tärkeimmät keinot, joiden avulla voitaisiin edistää metsäisten luontotyyppien ja metsälajien suojelun suotuisan tason säilyttämistä toimikunnan tarkastelualueella. Tämä tavoite on kirjattu lähtökohdaksi myös luonnonsuojelulakiin sekä Kansalliseen metsäohjelmaan. Monet visiopaperin teemat ovat tärkeitä myös muiden luontotyyppien suojelun tai vaikkapa Pohjois-Suomen pienialaisimpien suojelumetsien ekologisen kestävyyden turvaamisen kannalta.

Järjestöjen toimenpide-ehdotusten toteutuminen johtaisi niin metsäluonnon tilan kuin metsien virkistyskäyttö- ja matkailumahdollisuuksien parantumiseen. Lisäksi tulevien suojelualueiden ennallistamistyöt loisivat uusia, korvaavia työpaikkoja maaseudulle. Monille alueille, kunnille ja yrittäjille lisäsuojelusta koituisi myös selkeää taloudellista hyötyä. Esimerkiksi nykyisten kansallispuistojen laajentaminen monipuolistaisi näiden alueiden hyödyntämismahdollisuuksia erityisesti pitkällä tähtäimellä.

Järjestöjen keskustelunavauksen tausta-aineistona on käytetty mm. Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsiensuojelun tarvetyöryhmän mietintöä, tuoretta metsäekologista tutkimustietoa, Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion selvityksiä talousmetsien luonnonhoidon laadusta, vertailua Ruotsissa tehtyihin suojelupäätöksiin sekä Kansallisen metsäohjelman päätöksiä. Tavoitepaperissa on huomioitu luonnonsuojelu- ja metsälain, EU:n luonto- ja lintudirektiivin sekä Suomen tekemien kansainvälisten suojelusopimusten vaatimukset.

Metsien lisäsuojelulle on kansalaisten laaja tuki

Luonnonsuojelujärjestöt teettivät syyskuussa 2001 Suomen Gallupilla mielipidetiedustelun, jossa selvitettiin suomalaisten asenteita Etelä-Suomen metsien lisäsuojeluun. Mielipidetiedustelun vastaajista 86 prosenttia halusi lisätä metsiensuojelua. Suomalaisten sopivaksi katsoma suojelumetsien määrä vastaa 5 - 10 prosentin lisäsuojelua. Suojelutoimia pitäisi vastanneiden näkemysten mukaan kohdentaa erityisesti valtion ja yhteisöjen metsiin.

63 prosenttia vastaajista oli sitä mieltä, että Etelä-Suomen metsien lisäsuojelu lisäisi suomalaisten hyvinvointia. Miltei kaksi kolmannesta kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että metsiensuojelualueita tarvitaan lisää juuri eläin- ja kasvilajien säilyttämiseksi. Tärkeäksi suojeluperusteeksi osoittautui myös metsien merkitys virkistyskäytölle. Lähes puolet vastaajista toivoi luonnontilaisia metsiä alle kymmenen kilometrin etäisyydelle asuinpaikastaan ja 72 prosenttia alle 50 kilometrin päähän.

Metsien käytön sosioekonomiselle kestävyydelle nykyistä laajempi sisältö

Metso-toimikunnan tehtäviin kuuluu selvittää myös tulossa olevien suojelutoimenpiteiden sosioekonomiset vaikutukset. Tämä edellyttää myös suojeluratkaisujen positiivisten vaikutusten täysimääräistä arviointia.

Tulevien vuosien metsiensuojelutoimissa ennallistamisen ja luonnonhoidon merkitys tulee kasvamaan. Samalla lisääntyvät myös luonnonhoidon työpaikat, mikä osaltaan purkaa vanhentunutta ja osin keinotekoista ristiriitaa työllisyyden ja luonnonsuojelun välillä.

Myös virkistyskäyttö ja matkailuelinkeino hyötyisivät nykyistä laajemmasta ja ehyemmästä suojelualueverkostosta. Tällä hetkellä kyseisten metsänkäyttömuotojen kannalta riittävän laajoja kansallispuistoja tai luonnoltaan muuten riittävän monipuolisia ja edustavia retkeily- ja suojelualueita on toimikunnan tarkastelualueella liian vähän. Hakkuilta ja rakentamiselta suojattuja luonnonmukaisia metsäalueita ja suojelumetsiä kaivataan kipeästi myös taajamien läheisyyteen.

Metsäntutkimuslaitoksen tutkimusten mukaan valtion retkeilyalueilla ja kansallispuistoissa virkistyskäytön, matkailun ja luonnonsuojelun yhdistelmä on usein myös aluetaloudellisesti vertailukelpoinen vaihtoehto metsätaloudelle. Erityisen onnistuneisiin lopputuloksiin on päästy esimerkiksi Nuuksion järviylängön sekä Torronsuon ja Liesjärven kansallispuistojen kohdalla.

Suojelun nykytila

Tällä hetkellä Suomen metsämaasta on talouskäytön piirissä yli 95 prosenttia. Metsämaasta on tiukasti suojeltu 3,6 prosenttia, metsä- ja kitumaasta on puolestaan suojeltu 6.6 prosenttia (Metsien suojelupinta-alat 1999). Metsiensuojelu on painottunut vahvasti Pohjois-Suomeen. Hemiboreaalisen vyöhykkeen metsämaasta on suojeltu 1,6 prosenttia, eteläboreaalisen 0,7 prosenttia, keskiboreaalisen 2,4 prosenttia ja pohjoisboreaalisen 16,9 prosenttia (Virkkala ym. 2000).

Järjestöjen ehdotukset koskevat Oulun läänin eteläpuolisen Suomen, Oulun läänin länsiosan ja Lounais-Lapin lisäksi myös Etelä-Kainuuta ja Kainuun vaarajaksoa. Tällä alueella metsämaan suojeluaste on tällä hetkellä noin 2,1 prosenttia. Metso-toimikunnan tulisi huomioida myös nämä alueet, jotta Kainuun vaarajakson lehtokeskus sekä Etelä-Kainuun ja Pohjois-Karjalan rajaa Suomenselän suunnalle kulkeva itä-länsisuuntainen luonnonmetsien vyöhyke saataisiin tulevien suojelutoimien piiriin. Jälkimmäinen laajennus on perusteltu muun muassa sen takia, että kyseinen vyöhyke on nykytietojen mukaan säilyttänyt myös sellaista eteläisten luonnonmetsien lajistoa, joka on suurelta osin hävinnyt varsinaisen Etelä-Suomen talousmetsistä ja jopa suojelualueilta. Tästä syystä vyöhykkeellä on poikkeuksellinen merkitys lajien tulevana leviämisreittinä Suomenselän suunnalle (Ruuhijärvi ym. 2000).

Koko Suomen mittakaavassa suojelu on painottunut karuimmille metsätyypeille. Hemi- ja eteläboreaalisella vyöhykkeellä sekä keskiboreaalisen vyöhykkeen länsiosan alueella tällaista painotusta ei kuitenkaan ole ja miltei kaikkien metsätyyppien suojelutilanne on yhtä heikko. Lehdoista on kyseisellä alueella suojeltu 1,1 prosenttia, lehtomaisista kankaista 0,7 prosenttia, tuoreista kankaista 1,2 prosenttia ja kuivahkoista kankaista 1,0 prosenttia. Ainoastaan kuivista kankaista on suojeltu hieman enemmän eli 3 prosenttia (Virkkala ym. 2000). Nykyinen tutkimustieto Metso-toimikunnan tarkastelualueen suojelualueiden laadusta ei edellämainittujen lukujen valossa tue väitettä siitä, että suojelutarpeet kohdistuisivat yksinomaan rehevimpiin metsätyyppeihin.

Järjestöjen mielestä kaikkien tarkastelualueella tavattavien metsäisten luontotyyppien suojelutaso on nykyisellään epäsuotuisa, ja ne tarvitsevat lisäsuojelua sekä monien luontotyyppien kohdalla myös mittavia ennallistamistoimia. Erityisiä ongelmia ovat suojellun metsäpinta-alan vähäisyys, laajojen metsämantereiden puute sekä suojelualueiden epätyydyttävät rajaukset. Lisäksi intensiivinen metsätalous ja muu harkitsematon maankäyttö on eristänyt pienet suojelualueet erillisiksi saarekkeiksi, joissa eliölajiston säilyminen on epävarmaa. Puutteita on myös suojelualueiden laadussa: merkittävä osa niiden soista, metsistä ja pienvesistä on luonnontilaltaan muuttuneita. Ilman mittavia ennallistamis- ja luonnonhoitotoimia suojelualueiden hyöty monimuotoisuuden suojelulle on vain osa siitä, mikä se voisi ihannetilanteessa olla.

Nykytilanteen kestämättömyyttä kuvaavat parhaiten uhanalaiset lajit. Uusimman uhanalaistarkastelun perusteella metsätalous on edelleen merkittävin yksittäinen syy lajiston uhanalaistumiseen. Metsäisissä elinympäristöissä, joihin sisältyvät varsinaisen metsämaan lisäksi myös korvet, rämeet ja hakamaat, elää eniten uhanalaisia eli 646 lajia. Uhanalaisarviossa hävinneiksi luokiteltuja metsäisten elinympäristöjen lajeja on 71 (Rassi ym. 2000).

Todellisuudessa sekä uhanalaisten että hävinneiden metsälajien määrä on huomattavasti suurempi kuin uhanalaisarvioinnissa esitetty. Tämä johtuu siitä luonnollisesta syystä, että Suomen lajistosta noin 65 prosenttia on jäänyt uhanalaistarkastelun ulkopuolelle tiedon puutteen vuoksi. Arvioimatta jääneistä metsäisten luontotyyppien lajeista osan voidaan perustellusti olettaa hävinneen tai uhanalaistuneen. Suojelutoimien viivyttämisen on arvioitu aiheuttavan sukupuuttoaallon, jonka seurauksena jopa tuhat metsälajia voi pahimmassa tapauksessa hävitä metsäluonnostamme (Hanski 2000).

Talousmetsien luonnonhoidossa vielä paljon kehittämisen varaa

Talousmetsien luonnonhoidossa on tapahtunut viime vuosikymmenellä myönteistä kehitystä. Muutokset eivät kuitenkaan ole olleet riittäviä sen enempää uhanalaisten lajien kuin monien harvinaistuneiden luontotyyppienkään kannalta. Talousmetsien käsittelyn muutoksilla ei myöskään voida korvata nykyisen suojelualueverkoston määrällisiä, laadullisia ja alueellisia puutteita.

Talousmetsien luonnonhoidon suurin ongelma on avainbiotooppien riittämätön huomiointi. Erityisesti metsäisten avainbiotooppien huomiointi metsienkäsittelyssä on puutteellista, mistä johtuen niiden vaurioitumisaste on kohtuuttoman suuri. Metsäkeskus Tapion selvitysten mukaan monimuotoisuudelle erityisen tärkeistä elinympäristöistä eli lehdoista, rehevistä korvista, pienvesien ympäristöistä ja letoista tuhoutuu tai vaurioituu metsätaloustoimissa edelleenkin yli 50 prosenttia (Tapio 2001). Erityisen heikosti säilyvät laaja-alaisimmat ja siten luonnonsuojelullisesti arvokkaimmat kohteet.

Vain vähäinen osa talousmetsien avainbiotoopeista säilyy metsälain 10 §:n vaikutuksesta. Tämä johtuu ennen kaikkea metsälakikohteiden tiukoista valintakriteereistä sekä maa- ja metsätalousministeriön soveltamisohjeista ja määräyksistä, joilla lakikohteiden valintaa ohjataan. Nämä yhdessä ovat aiheuttaneet sen, että lakikohteita on vähän ja ne ovat tarpeettomaan pienialaisia. Metsälain 10 §:stä puuttuu lisäksi useita metsiensuojelun kannalta tärkeitä elinympäristöjä. Lakiin ei myöskään sisälly riittävän selvää velvoitetta valtakunnallisten ja alueellisesti uhanalaisten metsälajien suojelun edistämiseksi, vaikka lain 10 §:n ensimmäinen momentti antaisikin tähän hyvät perusteet. Talousmetsien luonnonhoidon ongelmia pahentavat metsätalouden ympäristötuen ja luonnonhoidon määrärahojen vähäisyys sekä niiden suppeat käyttötavat.

Talousmetsien luonnonhoidon ongelmat johtuvat osaltaan myös metsä- ja ympäristöviranomaisten riittämättömästä yhteistyöstä talousmetsien käyttöön liittyvissä monimuotoisuuskysymyksissä.

Luonnonsuojelujärjestöjen toimenpide-ehdotukset metsäluonnon suojelun edistämiseksi vuosina 2002-2010

Nykyinen, yleisesti hyväksytty lähtökohta on, että suojelualueiden tarve riippuu suojeltujen alueiden määrän ja laadun lisäksi talouskäytössä olevien alueiden maankäytön intensiivisyydestä. Tämänhetkinen luonnonsuojeluekologinen näkemys on, että ekologisesti kestävän metsätalouden oloissa metsiensuojeluverkoston tulisi kattaa ekologisesti toimintakykyisinä aluekokonaisuuksina eri kasvillisuusvyöhykkeillä vähintään 10 prosenttia metsämaasta (Andren 1994, Angelstam ym. 2001, Virkkala 1996).

Metsäisten luontotyyppien ja metsälajien suotuisan suojelun tason saavuttamiseksi tarvitaan suojelualueverkoston täydentämistä. Lisäksi tarvitaan suojelukeinojen monipuolistamista sekä parannuksia talousmetsien luonnonhoidossa. Kehittämistoimia tarvitaan myös muun maankäytön suunnitteluun ja säätelyyn, jotta metsäluonnon monimuotoisuudelle tärkeät alueet voidaan turvata. Perinteisten suojelualueiden lisäämistä ja uusien suojelukeinojen laajamittaistakin käyttöönottoa auttaa se, että kaikkiaan neljännes suojelutoimien kohdealueen metsistä on valtion, yhtiöiden tai yhteisöjen omistuksessa.

Jäljempänä esitetetyt toimenpide-ehdotukset lähtevät siitä, että jokaisella esitetyllä osa-alueella tapahtuu muutoksia. Toimenpiteille esitetyt mitoitukset edellyttävät, että tilanne paranee kaikilla muillakin osa-alueilla.

1 Lakisääteinen luonnonsuojelu

Järjestöjen päätavoite Metso-toimikunnan työlle on, että vuonna 2002 tehdään päätökset metsäisten luontotyyppien suojeluohjelman nopeasta laatimisesta. Suojeluohjelman käytännön toteutuksen tulisi olla vuonna 2010 jo pitkällä, joskaan ei ole realistista, että kaikki yksityismaiden maanhankinnat olisi siinä vaiheessa saatu tehdyksi.

Järjestöjen mielestä sopiva lakisääteisen lisäsuojelun suuruusluokka on KMO-kaudella noin 400 000 hehtaaria. Tämän seurauksena järjestöjen esittämän laajennetun Metso-alueen tiukasti suojellun metsämaan suojeluaste nousee nykyisestä 2,1 prosentista noin 5 prosenttiin.

Suojeluohjelmassa tulee painottaa erityisesti pienten suojelualueiden laajentamista, laajempien yhtenäisten suojelukokonaisuuksien eli metsämantereiden synnyn edistämistä sekä epätyydyttävästi rajattujen suojelualueiden rajausten tarkistuksia. Edellämainittujen toimien lisäksi metsäisten luontotyyppien suojeluohjelmassa tulee priorisoida nykyisen suojeluverkoston ulkopuolella olevien laajempien ja arvokkaampien lehtojen, korpi- ja metsämosaiikkien, maankohoamisrannikon primäärisukkessiometsien sekä lettojen laajempaa suojelua. Erityistä lisäpanostusta tulee suunnata uhanalaista lahopuulajistoa säilyttäneiden vanhojen metsien lisäsuojeluun.

Suojelutoimien tietoinen keskittäminen tietyille suojelun kehittämisalueille on järkevää suojeluverkoston ekologisen tehokkuuden kannalta. Syntyvät laajemmat suojelualuekokonaisuudet tarjoavat pienistä suojelualueista koostuvaa sirpaleikkoa paremmat mahdollisuuden metsälajiston säilyttämisen ohella myös matkailuelinkeinolle ja metsien virkistyskäytölle. Tästä johtuen valtaosa perinteisestä suojelusta on mielekästä hoitaa nykyisiä kansallispuistoja ja olemassaolevia suojelualueita laajentamalla.

Suojelutoimia tulee asettaa tärkeysjärjestykseen niiden kiireellisyyden perusteella. Erityistä huomiota tulee suunnata niihin luontotyyppeihin, joita tuhoutuu esimerkiksi metsäverohakkuiden johdosta merkittäviä määriä lähivuosina ilman aktiivisia suojelutoimenpiteitä. Suojelutoimia edistävät selvitykset joidenkin riittämättömästi tunnettujen luontotyyppien, kuten maankohoamisrannikon primäärisukkessiometsien tai lahopuulajistolle tärkeiden vanhojen metsien, sijainnin selvittämiseksi tulee käynnistää mahdollisimman pian.

Huomattava osa suojelualueiden laajentamisesta on nykyisten metsiensuojelualueiden sijainnista johtuen toteutettavissa valtion, kuntien, metsäyhtiöiden ja muiden yhteisöjen metsien avulla. Merkittävä osa uusista suojelualueista ja olemassaolevien suojelualueiden laajennuksista on luonnontilaltaan eriasteisesti muuttuneita. Ennallistamis- ja luonnonhoitotoimenpiteet ovat monilla alueilla välttämättömiä. Näiden yhteydessä voidaan alueilta korjata joskus huomattaviakin määriä puuta, mikä loiventaa osaltaan suojelutoimien aiheuttamia vaikutuksia metsätalouden puuvirtoihin.

Tiedossa olevien arvokkaiden suojelemattomien metsäkohteiden luonnonarvojen säilyminen tulee turvata edessä olevan suojeluprosessin ajan. Tämä edellyttää Metso-toimikunnassa mukanaolevilta tahoilta vastuullisuutta omassa toiminnassaan sekä metsä- ja ympäristöviranomaisilta aktiivisuutta. Tarvittavien suojelutoimien edellytyksenä on uusi metsiensuojelun rahoitusohjelma, jolla pystytään turvaamaan yksityisille metsänomistajille nopeasti täysimääräiset korvaukset. Ohjelmalla on kiire, koska tällä hetkelläkään ei pystytä maksamaan korvauksia edes niille maanomistajille, jotka tarjoavat myyntiin suojelun kannalta arvokkaita alueita nykyisten suojeluohjelmien ulkopuolelta.

Olennaista on myös säilyttää ero varsinaisten suojelualueiden ja talousmetsien luonnonhoidossa säästyvien avainbiotooppien välillä. Varsinaisten suojelualueiden on välttämätöntä täyttää tietyt minimikriteerit. Järjestöjen näkökulmasta näitä minimikriteerejä ovat muun muassa seuraavat:

a) Suojelualueet säilyttävät todennäköisesti pitkälläkin tähtäimellä ne arvot, joiden vuoksi alueet on perustettu (riittävä koko on määriteltävä luontotyyppeittäin).

b) Suojelupäätökset ovat pitkäkestoisia eli riippumattomia maanomistajan maankäyttöajatusten muuttumisesta.

c) Suojelualueet ovat dokumentoituja ja avoimia seurannalle.

Edellämainituista syistä johtuen muun muassa metsälakikohteita tai talousmetsien luonnonhoidossa säästyviä avainbiotooppeja ei voida laskea varsinaisiin luonnonsuojelualueisiin. Tämä pätee myös valtaosaan Metsähallituksen alue-ekologisten suunnitelmien arvokkaista luontokohteista tai hakkuiden ulkopuolelle jäävistä ekologisista käytävistä.

2 Nykyisten suojelualueiden ennallistaminen ja luonnonhoito

Nykyisillä suojelualueilla on tarvetta mittaville ja kiireellisille ennallistamistoimille. Erityistä huomiota kaipaavat ojitetut suot ja ja metsätalouden tärvelemät pienvedet. Metsissä erityisen tarpeellista on luontaisen rakenteen ja puulajisuhteiden palauttaminen sekä lahopuun tuotto. Myös suojelualueiden luonnonhoito sekä uhanalaisten lajien elinympäristöjen hoito edellyttävät lisätoimia ja -rahoitusta.

Nykyisten suojelualueiden ennallistamiseen, suojelualueiden luonnonhoitoon ja uhanalaisten lajien hoitoon varatut määrärahat tulee lähivuosina moninkertaistaa. Tavoitteeksi tulee asettaa, että nykyisten suojelualueiden kaipaamat ennallistamistoimet saataisiin pääosin toteutettua vuoteen 2010 mennessä.

3 Uudet suojelukeinot

Metso-toimikunnnan tehtäväksiantoon sisältyy myös tavoite selvittää uusia suojelukeinoja. Uusien suojelukeinojen synnyttämistä ja käyttöönottoa auttaa osaltaan se, että viime vuosina on metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttämiskeinoista ja esimerkiksi uhanalaisten lajien ekologisista vaatimuksista on saatu runsaasti uutta tietoa.

Jäljempänä on esitelty tarkemmin joitakin järjestöjen Metso-toimikunnan työn kannalta tärkeinä pitämiä "uusia" suojelukeinoja. Käytännössä kaikki esitetyt keinot ovat jo tällä hetkellä käytössä vähintäänkin pienessä mittakaavassa. Metso-toimikunnan tulisikin vaikuttaa siihen, että nämä keinot otettaisiin laajemmin käyttöön.

Uusia suojelukeinoja kehitettäessä niiden ekologinen ja taloudellinen tehokkuus on tärkeää. Ratkaisujen tulee olla sellaisia, että ne todella edistävät monimuotoisuuden säilymistä. Tämä edellyttää etenkin laajempien alueiden kohdalla useimmiten jonkinasteisia hoito- ja käyttösuunnitelmia, joilla määritellään yksityiskohtaiset periaatteet alueiden käytölle, käytön rajoituksille ja korvauksille.

Sekä metsämantereiden että luonnonarvojen hoitoalueiden synnyn edistämiseen on jatkossa mielekästä käyttää sekä luonnonsuojelun että metsätalouden rahoitusmuotoja. Tulisi myös selvittää, voitaisiinko luonnonarvojen hoitosopimusten tai muun monimuotoisuutta korostetusti suosivan metsätalouden piirissä olevilta alueilta hakatusta puusta antaa tulevaisuudessa kestävän metsätalouden rahoituslain ulkopuolella oleville yhteisömetsänomistajille erilaisia verohelpotuksia.

Järjestöjen tavoitteena on, että vuonna 2010 noin 10 prosenttia Metso-alueen metsämaasta sisältyy luonnonarvojen hoitoalueisiin tai muiden lievempien suojelukeinojen alueisiin.

3.1 Luonnonarvojen hoitoalueet

Keskeisimpiin uusiin suojelukeinoihin kuuluvat erityiset luonnonarvojen hoitoalueet (luonnonarvometsät). Kyseessä on käytännössä uuden maankäyttökategorian synnyttäminen perustamalla alueita, joilla talouskäyttö sekä biodiversiteetin suunnitelmallinen hoito on yhdistetty.

Luonnonarvojen hoitoalueille tulee määritellä tapauskohtaisesti konkreettiset tavoitteet, joiden pohjalta alueiden biodiversiteettiä säilytetään ja lisätään. Suojelutavoitteet voivat liittyä vaikkapa lahopuun tuottoon, ennallistamiseen, elinympäristöjen aktiiviseen hoitoon tai avainbiotooppien ja vaateliaiden lajien tavanomaista parempaa huomiointiin. Niillä voidaan edistää esimerkiksi biologisesti arvokkaiden harjujen tai laajempien pienvesikokonaisuuksien ja niihin liittyvien muiden avainbiotooppien suojelua. Luonnonarvojen hoitoalueet sopivat myös puskuri- ja tukialueiksi suojelualueille, jolloin niiden avulla voidaan osaltaan edistää myös suojelualueiden tavoitteiden toteuttamista. Luonnonarvojen hoitoalueelta tulee vastaavasti pystyä rajaamaan ulos tiettyjä, suojelutavoitteiden kanssa ristiriidassa olevia maankäyttömuotoja ja metsätaloustoimia.

Luonnonarvojen hoitoalueilla voidaan edistää myös uhanalaisten lajien suojelua sekä ylläpitää niitä elinympäristöjä, jotka vaativat tietyntyyppistä metsätaloutta tai muuta sopivaa maankäyttöä säilyttääkseen suojeluarvonsa. Hyviä esimerkkejä luonnonarvojen hoitoalueilla aktiivisen käytön ja hoidon avulla säilytettävistä luontoarvoista ovat muun muassa harjujen paisterinteet ja niiden lajit sekä metsäiset perinnebiotoopit. Erikseen tulee määritellä sellaiset alueet, joilla esiintyy paloaluejatkumo, ja huolehtia sen säilymisestä tulevaisuudessakin.

Olennaista on kehittää ja ottaa käyttöön kaavoitukselliset mekanismit, joilla ympäristötukia ja luonnonhoidon rahoitusta voidaan laajassa mitassa kohdistaa alueille, missä niistä on suurin ekologinen hyöty. Tällaisena keinona voisivat yksityismetsissä toimia maakuntakaavan tietyt kaavamerkinnät ja niihin sopivat kaavamääräykset, joiden avulla muun muassa metsä- ja ympäristökeskukset velvoitettaisiin toimissaan edistämään kaavan tavoitteiden toteuttamista. Myös metsälain 6 §: n mahdollistamat hakkuut erityiskohteissa tarjoavat mahdollisuuksia edistää hoitoalueiden syntyä.

Valtion, metsäyhtiöiden ja yhteisöjen mailla kaavamerkinnät ja -määräykset sekä erilaiset hoito- ja käyttösuunnitelmat ovat luonnonarvojen hoitoalueilla keskeisessä roolissa. Yksityismailla tärkeä toteuttamisen väline voi olla sopimussuojelu, esimerkiksi alueiden väliaikainen vuokraaminen suojelutarkoituksiin.

3.2 Metsämantereet

Uusiin suojelukeinoihin voidaan laskea myös laajempien (mielellään yli > 50 neliökilometriä) metsäalueiden eli ns. metsämantereiden synnyttäminen Etelä-Suomeen. Useissa tapauksissa nämä alueet on mielekästä perustaa valtaosin perinteisen suojelun keinoin, vaikkapa kansallispuistoja laajentamalla. Eräissä tapauksissa on realistista, että alueet ovat Evon ja Nuuksion järviylängön tapaan ns. monikäyttöalueita, jotka koostuvat perinteisistä suojelualueista, erilaisista luonnonarvojen hoitoalueista, ulkoilu- ja virkistysalueista, puskurivyöhykkeistä sekä osin jopa täysin tavanomaisessa talouskäytössä olevista metsistä.

Päätavoite on turvata metsämantereet liian voimaperäisen metsätalouden lisäksi muulta suojeluarvoja haittaavalta maankäytöltä, kuten rakentamiselta, maa-ainestenotolta, voimalinjoilta ja lisätiestöltä. Niiden alueella tulisi edistää myös metsäluonnon suojelutavoitteita normaaleja metsätalousalueita laajemmassa mitassa kaavoituksen, ympäristötuen ja suojelusuunnittelun tarjoamien keinojen avulla.

Metso-toimikunnan tulee edistää sitä, että valtakunnallisten ja maakunnallisten metsämantereiden määrittely saataisiin mahdollisimman nopeasti käyntiin. Samalla niiden suojelua tulee edistää parhaillaan työstettävissä maakuntakaavoissa. Ympäristöministeriön tulisi yhdessä Suomen ympäristökeskuksen ja Metsähallituksen kanssa tehdä välittömästi selvitys metsämantereiksi soveltuvista alueista sekä laatia ehdotukset niiden suojelun keinoista, toteuttamisaikatauluista ja rahoituksesta. Työhön tulee kytkeä myös matkailun ja virkistyskäytön tarpeiden selvittäminen. Osa metsämantereista on järkevää perustaa monikäyttöalueina, joissa erityishuomiota kiinnitetään luonnonarvojen säilyttämisen ohella matkailuelinkeinojen ja virkistyskäytön tarpeisiin.

3.3 Virkistys-, retkeily- ja ulkoilualueiden suojeluhyötyjen lisääminen

Luonnon monimuotoisuuden suojelun ja virkistyskäytön edellytysten yhdistetty turvaaminen tietyillä alueilla on järkevä tavoite yhteiskunnan kokonaisedun kannalta. Toivottavasti tulevaisuudessa nykyiset virkistys-, ulkoilu- ja retkeilyalueet muodostavat nykyistä toimivamman osan Etelä-Suomen metsiensuojeluverkostoa.

Useimpien virkistysalueiden hyöty metsäluonnon monimuotoisuuden säilyttämiselle on tällä hetkellä vähäinen tai ainakin huomattavasti vähäisempi kuin mitä se voisi olla. Käytännössä useimmilla virkistysalueilla (kaavojen V- ja VR-alueet) tai niihin rinnasteisilla alueilla (kaavojen MU-alueet) harjoitetaan samoja toimenpiteitä kuin normaaleissa talousmetsissäkin eli harvennus- ja päätehakkuita, maanmuokkausta, tientekoa ja jopa kunnostus- ja täydennysojituksia. Joillakin alueilla on luonnonmukaisina säilytettäviä osia, mutta monilla alueilla virkistysaluestatuksen ainoa varsinainen seuraus on retkeilyreitistö sekä yksittäinen nuotiopaikka. Lainsäädännössä ei ole myöskään selviä ohjeita kansalaisten ja käyttäjien osallistamisesta virkistysalueilla harjoitettavaan metsätalouden suunnitteluun.

Tehokkain tapa saada virkistysalueilta suojeluhyötyjä olisi laatia laajemmille virkistysalueille (esimerkiksi > 50 ha alueet) hoito- ja käyttösuunnitelmat, joissa alueiden metsätaloudelle ja luonnonhoidolle asetetaan selkeät tavoitteet. Hedelmällinen lähtökohta voisi olla myös virkistysalueiden jakaminen erilaisiin vyöhykkeisiin, joihin sisältyisi aina myös luonnonmukaisena säilytettävä osa. Metsälain 6 §:n mahdollistamat hakkuut erityiskohteilla antaisivat keinoja edistää hyvinkin paljon tavanomaisesta poikkeavaa metsänkäsittelyä myös näillä alueilla.

Yksi keino edistää virkistysalueiden saamista osaksi toimivaa metsiensuojeluverkostoa olisi selvittää alueiden todellinen merkitys luonnon monimuotoisuudelle. Selkeästi arvokkaat alueet tulisi merkitä maakunta-, yleis- ja asemakaavoihin omalla kaavamerkinnällä V/luo eli virkistyskäytölle ja luonnon moinimuotoisuudelle tärkeä alue. Erityisesti näiden alueiden kaavamääräyksiä tulisi kehittää ja tarkentaa niin, että niiden avulla voitaisiin todella vaikuttaa suojeluarvojen säilymiseen ja lisäämiseen sekä ehkäistä liian voimaperäisen metsätalouden luonnolle ja virkistyskäytölle aiheuttamat haitat.

Virkistysalueilla tulisi myös lisätä merkittävästi aktiivista luonnonhoitoa ja ennallistamista. Työllä olisi merkitystä myös ympäristökasvatuksen kannalta, sillä ne auttaisivat tuomaan ennallistamisen ja luonnonhoidon käytännöt osaksi ihmisten arkea.

3.4 Valtion metsien metsätalouskäytännön uudistaminen

Valtion metsäomaisuus tarjoaa tehokkaimman keinon vaikuttaa laajojen alueiden monimuotoisuuuskysymyksiin nopeasti ja suunnitelmallisesti. Vuonna 2002 tulisikin asettaa erillinen selvitystyöryhmä, joka selvittäisi mitä sosiaalisia, taloudellisia ja ekologisia seurauksia olisi sillä, että valtion metsien käytössä siirryttäisiin noudattamaan luonnonmetsien dynamiikkaa mukailevaa metsätaloutta. Tällaiseen metsätalousmalliin siirtymistä on yhtenä mahdollisuutena ehdottanut Metsähallituksen alue-ekologista suunnittelua arvioinut kansainvälinen tutkijaryhmä.

4 Talousmetsien luonnonhoito

Talousmetsien luonnonhoitoa ohjataan monilla eri keinoilla. Osa talousmetsien luonnonhoidosta liittyy metsälain vaatimusten täyttämiseen, osa pohjautuu sertifioinnin vaatimuksiin, osa suosituksiiin. Olennaista on erottaa varsinaisten suojelualueiden perustaminen talousmetsien luonnonhoidon yhteydessä säästettävistä avainbiotoopeista ja lajiesiintymistä.

Järjestöjen tavoite on, että vuoteen 2010 mennessä metsätalouden ympäristötuella ja luonnonhoidon rahoituksella sekä omistajien omilla päätöksillä säilytettäisiin talousmetsissä avainbiotooppeja sekä valtakunnallisesti ja alueellisesti uhanalaisten lajien elinympäristöjä 3-5 prosenttia Metso-alueen metsämaasta. Lakisääteisesti, pääosin ympäristötuella, voitaisiin toteuttaa tästä kokonaistavoitteesta noin puolet.

Järjestöt esittävät luonnonhoitorahoitukseen (valtion talousarvion momentti 30.31.45) tasokorotusta. Vuonna 2003 sopiva määrä olisi 15 miljoonaa euroa ja 2004 25 miljoonaa euroa. Tämän jälkeen ympäristötuen korottamisen tarvetta voidaan tarkastella varsinaista metsiensuojelun rahoitusohjelmaa vasten.

4.1 Lainsäädännön ja soveltamisohjeiden muutokset

Pienehköjen (alle 10 ha) avainbiotooppien sekä nykyisen luonnonsuojelulain ulkopuolelle jäävien valtakunnallisesti ja alueellisesti uhanalaisten lajien suojelu talousmetsissä on tulevaisuudessa mielekästä hoitaa metsätalouden omilla tukimuodoilla, erityisesti metsätalouden ympäristötuella.

Tämä edellyttää huomattavan lisärahoituksen ohella muutoksia metsälain 10 §:n soveltamiseen ja sen ohjeistukseen. Käytännön metsätaloudessa lisähuomiota ja -rahoitusta tulisi suunnata erityisesti laajempien avainbiotooppiryppäiden säilyttämiseen, uhanalaisten lajien huomiointiin sekä vaurioituneiden avainbiotooppien ennallistamiseen. Tavoitteena tulisi olla myös säästettävien avainbiotooppien keskikoon selkeä nosto, mikä lisäisi niiden merkitystä.

Ympäristötuen houkuttelevuuden lisäämiseksi sen nykyistä maksatuskäytäntöä tulisi muuttaa joustavammaksi. Usein maanomistajan kannalta olisi mielekkäämpää hoitaa maksatus yhdessä erässä eikä kolmessa erässä 20 vuoden aikana.

Metsälain 10 §:ää tulisi lisäksi tarkentaa niin, että tärkeisiin elinympäristöihin liitettäisiin eräitä siitä puuttuvia tärkeitä elinympäristöjä, kuten ruohoiset suot, keskirehevät korvet, supat, harjujen paisterinteet sekä metsäniityt ja hakamaat. Myös pienehköt (alle 10 ha) vanhat, luonnontilaisen kaltaiset vanhat metsät, paloalueet sekä metsäpalon jälkeen luontaisesti kehittyneet nuoret puustot tulisi liittää uusina elinympäristöinä lakiin. Laki tulisi ulottaa koskemaan myös Lounais-Lapin lettoja, jotka nykyään jäävät sen ulkopuolelle.

Metsälain 10 §:ään tulisi uutena kokonaisuutena kirjata luonnonsuojelulain erityissuojelulajeihin kuulumattomien valtakunnallisesti ja alueellisesti uhanalaisten lajien suojeluvelvoite ja -mekanismit, joilla lajien suojelu hoidettaisiin ja korvattaisiin. Hyviä esimerkkejä lajeista, joiden säilyttämistä voitaisiin paljon nykyistä paremmin edistää metsätalouden omilla rahoituskeinoilla ovat vaarantunut liito-orava ja eteläisimmissä maakunnissa alueellisesti uhanalaiseksi luokiteltu metso. Metson sodinpaikat tulisi turvata ympäristötuen ja metsäneuvonnan keinoin. Vastaavasti metsäkeskukset voisivat metsopainotteisilla metsätaloussunnitelmilla huolehtia myös niihin liittyvien päiväreviirien säilymisestä metsoille sopivina.

Metsälain 6 §:n (hakkuu erityiskohteissa) soveltamiseen tarvittaisiin selkeä valtakunnallinen ohjeistus, jolla edistettäisiin muun muassa metsäneuvonnan keinoin monimuotoisuuden säilymisen, maiseman tai monikäytön kannalta tärkeiden kohteiden vaihtoehtoisia käsittelytapoja.

Laki metsän hyönteis- ja sienituhojen torjunnasta (263/91) tulisi ajantasaistaa, niin että laissa ja erityisesti sen soveltamisohjeissa huomioitaisiin monimuotoisuusnäkökohdat sekä viime vuosikymmenen aikana kertynyt tieto todellisista metsätuhojen riskeistä. Tarkoituksenmukaista olisi sisällyttää kyseinen laki osaksi metsälakia, kuten on tehty esimerkiksi Ruotsissa (Fagerblom & Heliövaara 2000). Lisäksi myrskytuhoalueiden pitkäaikaisten luonnonarvojen turvaamiseksi tulisi käyttää metsätalouden ympäristötuen ja perinteisen luonnonsuojelusuunnittelun mahdollistamia keinoja sellaisissa tilanteissa, joissa tuhoalueilla on esimerkiksi sijaintinsa vuoksi luonnonsuojelullista merkitystä.

4.2 Vapaaehtoinen avainbiotooppien säilyttäminen

Yksi keino edistää talousmetsien luonnonhoitoa on laajentaa alue-ekologista suunnittelua Metsähallituksen hallinnoimista valtion metsistä muiden omistajaryhmien maille. Erityisesti metsäyhtiöt ja suuremmat yhteisöomistajat voisivat vuorovaikutteisella alue-ekologisella suunnittelulla edistää huomattavasti sekä harjoittamansa metsätalouden ekologista että sosiaalista kestävyyttä. Valtion metsissä tulisi puolestaan käynnistää mahdollisimman nopeasti alue-ekologisen suunnittelun toinen kierros, jolla korjattaisiin ensimmäisen suunnitelmakierroksen ongelmat.

Sertifioinnin todellista vaikuttavuutta ja valvontaa kehittämällä voitaisiin tehostaa avainbiotooppien ja uhanalaisten lajien säilymistä.

4.3 Muu talousmetsien luonnonhoito

Metso-toimikunnan tulee esittää myös konkreettisia keinoja ja suosituksia, joilla talousmetsien luonnonhoitoa edelleen kehitetään. Erityisen tärkeää on edistää käytäntöjä, joilla avainbiotooppien vaurioitumista vähennetään hakkuiden, ojitusten ja tienrakennuksen yhteydessä.

Kulotusta ja muiden monimuotoisuuden säilyttämistä edistävien työlajien käyttöä tulisi lisätä. Lisäksi tulisi suositusten ja neuvonnan kautta pyrkiä siihen, että talousmetsien lahopuusto lisääntyisi merkittävästi jo ohjelmakaudella. Myös kesähakkuiden linnustohaittojen vähentämisessä ja sosiaalisen kestävyyden kannalta olennaisimpiin metsälajeihin kuuluvien metsäkanalintujen elinehtojen huomioinnissa tulisi päästä nykyistä kestävämpään tilanteeseen.

5 Monimuotoisuudelle haitallisten metsätalouden tukien vähentäminen

Metso-toimikunnan tulee selvittää myös keinoja, joilla metsätaloustoimien haitallisia vaikutuksia ympäristöön ja luonnon monimuotoisuuteen voidaan ehkäistä jo etukäteen. Yksi selvitettävä asia on, millaisia kokonaishyötyjä saataisiin, mikäli valtion tuki eräille monimuotoisuudelle selvästi haitallisille metsätaloustoimille, kuten uusien metsäautoteiden rakentamiselle ja kunnostusojituksille, lopetettaisiin Ruotsin tapaan kokonaan ja säästyvät rahat ohjattaisiin luonnonhoitoon.

Metsätaloustoimien toteuttamisen ennakkovalvontaa tulee myös parantaa lisäämällä ympäristökeskusten mahdollisuuksia valvoa ja vaikuttaa erilaisiin hankkeisiin.

6 Metsäneuvonnan ja -suunnittelun monipuolistaminen

Metso-toimikunnan tulisi osaltaan miettiä keinoja, joilla metsätalousneuvontaa ja -sunnittelua voitaisiin kehittää suuntaan, joka hyödyttäisi sekä luonnon monimuotoisuutta että niitä metsänomistajia, jotka metsiensä käytössä haluavat painottaa luonnonarvoja tai monikäyttöä. Nykyisin metsäneuvonnassa painottuvat arvot ja käytännöt, jotka eivät vastaa sen enempää metsälain monimuotoisuuden säilyttämistä korostavaa henkeä kuin metsänomistajien muuttunutta arvomaailmaa.

Metsätalouden kehittämiskeskus Tapion uusien selvitysten mukaan metsänomistajista 29 prosenttia painottaa metsien monikäyttöä ja 27 prosenttia virkistyskäyttöä. Metsänomistajista 30 prosenttia on valmis vähentämään tuntuvasti hakkuita alkuperäisen luonnon säilyttämiseksi. Kolmannes metsänomistajista katsoi myös, että nykyiset metsänhoitomenetelmät estävät luonnon monimuotoisuuden säilymistä.

Metsäneuvonnassa tulisi tunnustaa metsänomistajien erilaiset ja osin muuttuneet arvot. Monimuotoisuutta ja monitavoitteisuutta arvostaville metsänomistajille tulisi tarjota mahdollisuuksia suojella ja käyttää metsiä heidän omien tavoitteidensa mukaisesti. Käytännössä metsäkeskusten tulisi tarjota nykyistä laajempi kirjo erilaisia metsäneuvontamalleja, kuten mahdollisuudet kohtuuhintaisiin luonto-, riista- ja virkistyskäyttölähtöisiin metsänhoitosuunnitelmiin. Tämä edellyttää henkilöresurssien lisäystä metsäkeskuksille ja metsänhoitoyhdistyksille tätä "vihreämpää" metsäneuvontaa ja -suunnittelua hoitamaan sekä mahdollisuutta käyttää luonnonhoidon rahoitusta ylimääräisten suunnittelukustannuksien korvaamiseen.

Metsäneuvonnan avulla tulisi pystyä tarjoamaan suojelunäkökohtia korostaville metsänomistajille nykyistä enemmän tietoa myös vapaaehtoisen suojelun ja ympäristötuen mahdollisuuksista. Ympäristöhallinto tulisi kytkeä mukaan metsäneuvonnan tarjoamiseen.

7 Kaavoituksen kehittäminen

Eteläistä metsäluontoa uhkaavat metsätalouden ohella lukuisat muut maankäyttömuodot, erityisesti rakentaminen. Nykyinen kaavoitusjärjestelmä ei ole riittävässä määrin pystynyt turvaamaan monimuotoisuudelle tärkeitä alueita muulta maankäytöltä. Tämän seurauksena rakentaminen uhkaa jopa pääkaupunkiseudun monimuotoisuuden ja virkistyskäytön kannalta keskeisien metsäalueiden, kuten Sipoonkorven säilymistä.

Kaavoitusjärjestelmän mahdollisuuksia edistää luonnonarvojen hoitoalueiden kaltaisia, lievemmin suojeltuja alueita ei ole myöskään käytetty riittävästi hyväksi.

Metsäluonnon muinaisjäännökset on kartoitettava samaan tapaisena suurhankkeena kuin Ruotsissa ja niiden tuhoutuminen hakkuissa tai maanmuokkauksen yhteydessä on estettävä kaavoituksen, lainsäädännön ja metsäsuunnittelun keinoin.

Metso-toimikunnan tulisi työssään määritellä nykyisen kaavoitusjärjestelmän ongelmat ja kehittämistarpeet monimuotoisuuden suojelussa. Myös käytössä olevat kaavamerkinnät ja -määräykset vaativat ajantasaistamista. Erityisen keskeistä on kehittää suojelualueiden puskurivyöhykkeiden ja suojelualueiden välisten ekologisten yhteyksien kaavallista suojelua rakentamiselta ja liian voimaperäiseltä metsätaloudelta.

Metsämanneralueiden luominen sekä luonnonarvojen hoitoalueet edellyttävät kaavamerkintöjen ja -määräysten luovaa ja valtakunnallisesti ohjeistettua käyttöä. Erityisesti tarpeen on luoda kaavamääräyksiä, joiden avulla todella pystytään edistämään monimuotoisuutta ylläpitäviä ja lisääviä käytäntöjä.

Kaavamerkintöjen avulla tulisi pystyä ohjaamaan ja keskittämään myös erilaisia ympäristötukia ja luonnonhoitohankkeita tietyille avainalueille. Sopiva keino tukien kohdentamiseen olisi merkitä maakuntakaavoihin kaavamerkinnöillä Luo (luonnon monimuotoisuuden kannalta erityisen tärkeä alue) tai MY (maa- ja metsätalousvaltainen alue, jolla on ympäristöarvoja) sellaiset alueet, joille ympäristö- ja metsäkeskusten tulisi erityisesti suunnata erilaisia ympäristötukia, luonnonhoitohankkeita sekä vapaaehtoisia maanhankintoja.

Vuoden 2002 alussa voimaan tulleet valtakunnalliset alueidenkäytön tavoitteet edellyttävät, että metsä- ja ympäristökeskukset, muut viranomaiset sekä viranomaistehtäviä hoitavat valtion liikelaitokset (esimerkiksi Metsähallitus) sitoutuvat viranomaistoimissaan aikaisempaa tehokkaammin edistämään kaavojen tavoitteiden toteuttamista. Vastaavasti niiden tulee pidättäytyä toimista, joilla vaikeutetaan tavoitteiden toteutumista (Valtioneuvoston päätös valtakunnallista alueidenkäyttötavoitteista 2000).

8 Tutkimuksen lisääminen

Huolimatta viime vuosikymmenien ansiokkaasta luonnonsuojelubiologisesta tutkimustyöstä, monet monimuotoisuuden suojelun kannalta olennaiset asiat tunnetaan edelleen riittämättömästi. Kuvaavaa on, että noin kaksi kolmannesta Suomen lajistosta tunnetaan niin puutteellisesti, ettei niiden uhanalaisuutta ole pystytty arvioimaan.

Varovaisuusperiatteen mukaisesti puuttuva tieteellinen tieto ei kuitenkaan ole hyväksyttävä syy lykätä ilmeisen perusteltuja suojelutoimenpiteitä.

Metso-toimikunnnan tulisi osaltaan edistää lähivuosien luonnonsuojelubiologista tutkimusta Suomessa. Mallia kannnattaa ottaa Ruotsista, jossa on vuonna 2001 käynnistetty mittava 20-vuotinen tutkimushanke, jonka tarkoituksena on maan koko eliölajiston selvittäminen. Ruotsin valtio on varannut tutkimushankkeeseen lähivuosille rahoituksen, joka on moninkertainen Suomessa käytössä oleviin tutkimusvaroihin nähden. Myös Suomessa tulisi mitä kiireellisimmin käynnistää vastaavantyyppinen tutkimusohjelma, joka keskittyisi erityisesti puutteellisesti tunnettuihin lajeihin ja luontotyyppeihin. Myös muuta metsäluonnon monimuotoisuutta edistävää tutkimusta tulisi jatkossakin tukea sekä valtion että erilaisten säätiöiden rahoituksella.

9 Ympäristö- ja metsäkeskuksien resurssien ja viranomaisyhteistyön lisääminen

Esitetyt suojelutoimenpiteet ja esimerkiksi kaavoituksen sekä talousmetsien avainbiotooppi- ja lajisuojelun tehostumisen myötä lisääntyvät tehtävät vaativat ympäristöhallinnon voimavarojen lisäämistä. Vastaavasti metsäkeskusten lisääntyvät tehtävät avainbiotooppien ja uhanalaisten lajien suojelussa, kaava-alueiden ja talousmetsien "vihreässä metsäsuunnittelussa" sekä luonnonhoitohankkeissa edellyttävät lisää resursseja metsäkeskusten näille toiminta-alueille.

Metso-toimikunnan tulisikin osana työtään selvittää se, kuinka paljon resursseja ympäristöhallintoon ja metsäkeskuksiin tarvittaisiiin lisää. Lisäksi tulisi selvittää käytännön ratkaisut ja toimintamuodot, joilla metsä- ja ympäristöhallinnon välillä ongelmalliselta vaikuttavaa yhteistyötä monimuotoisuuden suojelukysymyksissä voitaisiin kehittää ja lisätä.

Metsäkeskuksilla on ollut vaikeuksia oman viranomaisroolinsa hahmottamisessa. Tämä on näkynyt esimerkiksi luonnonsuojelulain huomioinnissa talousmetsien käytössä, kuten liito-oravan suojelussa (49 §). Metsäkeskuksilla olisi kuitenkin ympäristötuessa väline myös liito-oravalle tärkeiden alueiden kartoittamiseen ja suojeluun. Metso-toimikunnan tulee selkiyttää metsäkeskusten toimenkuvaa myös luonnonsuojelulain toimeenpanijana.

Suojelutoimien ajoitus ja rahoitus

Tämänhetkinen valtioneuvoston linjaus, jonka mukaan metsiensuojelu ei saa aiheuttaa uusia valtiontaloudellisia kustannuksia ennen vuotta 2007, vaarantaa järjestöjen mielestä Kansallisen metsäohjelman tasapainoisen toteuttamisen. Samalla sen seurauksena tuhoutuu lukuisia suojelun kannalta arvokkaita metsäkohteita. Metso-toimikunnan työtä ei tule pohjata tähän päätökseen vaan Kansallisen metsäohjelman linjauksiin.

Tällä hetkellä edes metsänomistajien vapaaehtoisesti suojeluun tarjoamia, suojeluohjelmiin kuulumattomia arvokkaita alueita ei voida hankkia valtiolle suojelutarkoituksiin, koska korvausrahoja tällaiseen ei ole. Metso-toimikunnan tulisikin antaa vielä toimikautensa kestäessä suositus, jonka mukaan näihin vapaaehtoisiin maakauppoihin tulisi pystyä nykyistä joustavammin käyttämään vanhojen suojeluohjelmien toteuttamiseen varattuja rahoja.

Järjestöjen mielestä varsinaiset suojelutoimet tulee aloittaa heti Metso-toimikunnan työn päätyttyä, kuten Kansallinen metsäohjelmakin edellyttää. Valtion talousarvion 2003 yhteydessä on päätettävä uudesta metsiensuojelun rahoitusohjelmasta. Samassa yhteydessä on myös turvattava luonnonsuojelualueille riittävät hoitomäärärahat sekä varattava rahoitusta puutteellisesti tunnettujen lajiryhmien tutkimushankkeen käynnistämiseen.

Säädösmuutoksin tulisi mahdollistaa veikkaus- ja rahapelivoittovarojen suuntaaminen luonnonsuojelutarkoituksiin. Tämä edellyttäisi laajapohjaisen, kaikkia toimijatahoja edustavan säätiön perustamista edistämään metsäisten luontotyyppien suojelua.

Suojelun rahoituksessa tulee ottaa käyttöön myös uusia, nykyistä joustavampia keinoja. Näistä varteenotettavimpia on ns. tarjouskilpailu, jota voitaisiin soveltaa yksityismailla olevien suojelukohteiden valinnassa ja korvausten mitoituksessa.

Nykyisin käytössä olevia metsätalouden rahoituskäytäntöjä tulee muuttaa siten, että ne tukevat monimuotoisuuden säilyttämistä nykyistä paremmin. Tämä edellyttää sekä ympäristötukien että luonnonhoitohankkeisiin varattujen rahojen moninkertaistamista. Osaltaan tätä voidaan edistää siirtämällä esimerkiksi metsäautoteiden ja kunnostusojitusten tukemiseen varattuja varoja käytettäväksi avainbiotooppikorvauksiin ja luonnonhoitohankkeisiin. Muun muassa Ruotsissa näihin tarkoituksiin käytetään vuosina 2002 ja 2003 yli 20 miljoonaa euroa vuodessa (Ruotsin hallituksen budjettiesitys 2002).

Kirjallisuutta

Andren, H. 1994. Effects of habitat fragmentation on birds and mammals in landscape with different propotions of suitable habitat: a rewiew. Oikos 71: 355-366.

Angelstam, P. ja Andersson, L. 2001. Estimates of the needs for forest reserves in Sweden. Scandinavian Journal of Forest Research, Supplement 3: 38-51.

Fagerblom, A. ja Heliövaara, K. 2000: Lakisääteinen metsien hyönteis- ja sienituhojen torjunta Suomessa. Helsingin yliopisto. Soveltavan eläintieteen laitos. Julkaisuja 38.

Hanski, I. 2000. Extinction debt and species credit in boreal forests: modelling the consequences of different approaches to biodiversity conservation. Annales Zoologici Fennici 37: 271-280.

Metsien suojelupinta-alat 1999: Suojelupinta-alaprojektin raportti. Ympäristöministeriö. Suomen ympäristö 300.

Rassi, P., Alanen, A., Kanerva, T. ja Mannerkoski, I. (toim.). 2001. Suomen lajien uhanalaisuus 2000. Ympäristöministeriö & Suomen ympäristökeskus, Helsinki.

Ruotsin hallituksen budjettiesitys 2002: Internet: http://www.regeringen.se

Ruuhijärvi, R., Kuusinen, M., Raunio, A., & Eisto, K. (toim.) 2000: Metsien suojelun tarve Etelä-Suomessa ja Pohjanmaalla. Etelä-Suomen ja Pohjanmaan metsien suojelun tarve - työryhmän mietintö. Suomen ympäristö 437: 1-283.

Tapio 2001: Talousmetsien luonnonhoidon seuranta. Yksityismetsien ja metsäteollisuusyritysten metsien tulokset. Talousmetsien luonnonhoidon laadun arviointi 2000. Helsinki 18.1.2001. Kalvosarja.

Valtioneuvoston päätös valtakunnallista alueidenkäyttötavoitteista 2000. Internet: http://www.vyh.fi/aluekayt/vatindex.htm

Virkkala, R. 1996: Metsien suojelualueverkon rakenne ja kehittämistarpeet - ekologinen lähestymistapa. Suomen ympäristö 16. Suomen ympäristökeskus, Helsinki.

Virkkala, R., Korhonen, K. T., Haapanen, R. & Aapala, K. 2000. Metsien ja soiden suojelutilanne metsä- ja suokasvillisuusvyöhykkeittäin valtakunnan metsien 8. inventoinnin perusteella. Suomen ympäristö 395: 1-49.

METSÄPÄÄSIVU I TIEDOTTEET I VENÄJÄN METSÄT I KATSAUKSET I SITAATIT I POHJOIS-EUROOPAN VANHOJEN METSIEN KARTAT I HAKKUURAPORTIT I MALAHVIA I SALLA I ETELÄ-SUOMEN METSÄT I SUOJELUPINTA-ALAT I YHTEYSTIEDOT I UHANALAISET METSÄKOHTEET I LIITY! I KESKUSTELUA: AIHKI-LISTA I TAITEILIJAT METSIEN PUOLESTA I SERTIFIOINTI I NATURA 2000 I PAPERINKULUTUS I FORESTS IN ENGLISH I