(HELSINGIN SANOMAT 15.4.1996)

Vanhojen metsien suojelua ei voida korvata ekologisilla käytävillä

Ikimetsien lajeja katoaa

Vanhojen metsien pinta- ala on supistunut Suomessa pariin prosenttiin alkuperäisestä. Vanhoihin metsiin erikoistuneista lajeista jopa puolet on vaarassa hävitä Suomesta, kirjoittaa Ilkka Hanski.

Elinympäristön häviäminen on ylivoimaisesti tärkein syy lajien maailmanlaajuiseen ja jatkuvasti kiihtyvään sukupuuttovyöryyn. Monissa tutkimuksissa on todettu säännönmukainen riippuvuus lajeille sopivan elinympäristön pinta-alan ja lajimäärän välillä. Kun elinympäristön pinta-ala pienenee kymmenesosaan alkuperäisestä, tähän elinympäristöön erikoistuneiden lajien lukumäärä pienenee kolmanneksella eli 30 prosenttia lajeista häviää.

Suomessa on keskusteltu viime aikoina etenkin vanhojen luonnontilaisten metsien suojelutarpeesta. Vanhoissa metsissa elää satoja eläin-, kasvi- ja sienilajeja, joita ei esiinny muissa elinympäristöissä.

Nämä lajit tarvitsevat luonnontilaisia vanhoja metsiä monesta syystä. Vanhojen metsien monipuolinen puulajikoostumus, puiden luonnonmukainen ikärakenne ja vanhan metsän pienilmasto tarjoavat ekologialtaan erikoistuneillekin lajeille elinmahdollisuuden.

Lajimäärä kasvaa entisestään mutkikkaissa ravintoverkoissa. Esimerkiksi moni vanhojen metsien sieni ja kääpä on elinpaikkana sadoille hyönteislajeille, joita puolestaan käyttävät lukuisat loishyönteiset.

Lahopuu satojen kovakuoriaislajien elinympäristö

Kuollut ja lahoava puuaines on todettu erityisen tärkeäksi pienympäristöksi. Satojen lajien menestyminen kytkeytyy tavalla tai toisella lahoavan puuaineksen runsauteen. Hiljattain tekemässäni vertailussa ilmeni, että lahoavassa puuaineksessa elävien kovakuoriaisten lajimäärä, yli 300 ei suomalaisessa vanhassa metsässä jää pahasti jälkeen edes trooppisten metsien vastaavasta lajimäärästä.

Etelä-Suomen metsistä noin 0,1 prosenttia on vanhoja luonnontilaisia metsiä, jos vanhan metsän rajaksi vedetään noin 200 vuoden ikä. Suuruusluokaltaan pätevän arvion mukaan Etelä-Suomessa on vanhoja metsiä jäljellä 0,3 prosenttia niiden alkuperäisestä pinta-alasta. Pohjois- Suomen osalta ei ole käytettävissä yhtä kattavia arvioita, mutta vastaava luku lienee 15 prosentin tuntumassa.

On kuitenkin huomattava, että pääosa Pohjois-Suomen vanhoista metsistä on kitumailla, metsänraja- alueilla ja korkeilla alueilla, joilla elää luonnostaan huomattavasti vähemmän lajeja kuin Etelä-Suomen monimuotoisemmissa ja tuottavammissa vanhoissa metsissä.

Jos oletamme, että viisi prosenttia koko Suomen vanhoista metsistä on vielä jäljellä, voimme arvioida lajimäärän ja pinta-alan välisen riippuvuuden perusteella, että 36 prosenttia vanhojen metsien lajeista on jo "tuhoon tuomittuja". Jos jätämme laskuista pois Pohjois-Suomen kitumaat ja metsänrajametsät, jäljellä olevien vanhojen metsien prosenttiosuus on lähempänä yhtä kuin viittä, ja puolet lajeista on joko jo kokonaan hävinnyt tai tulee häviämään lajimäärän asettuessa vähitellen supistuneen pinta- alan mukaiselle tasolle. Ymmärrettävästi lajien häviäminen tapahtuu viiveella ympäristömuutoksen jälkeen.

Kovakuoriaisista ja käävistä on olemassa hyvät tiedot. Näissä ryhmissä on yhteensä noin 250 lajia, jotka elävät vain vanhoissa metsissä. Niistä 15-20 prosenttia on jo hävinnyt tai on häviämisen partaalla. Esimerkkejä jo kadonneista kovakuoriaisista ovat haapasepikkä ja verihärö, melkein hävinneitä ovat aarnimäihiäinen ja korpikolva.

Edellä esitetyn arvion perusteella uskallan ennustaa, että tulevien vuosikymmenien aikana Suomen lajistosta häviää vielä melkein 100 kääpä- ja kovakuoriaislajia. Luonnollisesti sukupuuttoaalto ei rajoitu vain näihin eliöryhmiin.

Tämäkin ennuste todennäköisesti aliarvioi katoavien lajien määrää, sillä se olettaa jäljellä olevan vanhan metsän muodostavan isoja yhtenäisiä alueita. Todellisuudessa vanhat metsät ovat pirstoutuneet, ja lajimäärä on yleensä laskettua lajimäärää pienempi. Monessa tutkimuksessa on havaittu, että lajin sukupuuttoriski kasvaa nopeasti, kun ympäristön pirstoutuminen pahenee.

Viime aikoina on esitetty, että vanhan metsän lajien häviäminen voitaisiin pysäyttää alue-ekologisella suunnittelulla ja ekologisin käytävin. On jopa esitetty, että osa vanhan metsän suojelusta voitaisiin korvata ekologisilla käytävilla. Valitettavasti nämä tulkinnat perustuvat toiveajatteluun.

Alue-ekologinen suunnittelu tarkoittaa sitä, että lajien säilymiseksi niille varataan niiden tarvitsemia elinympäristöjä, vaikka pääosassa aluetta voidaankin sallia esimerkiksi hakkuita.

Alue-ekologisista lähtökohdista kehittyvä talousmetsän käytön suunnittelu on kannatettava asia, ja hyvällä suunnittelulla voidaan saavuttaa suojelullisesti merkittäviä tuloksia vähäisin kustannuksin.

Keskeinen tehtävä alue-ekologisessa suunnittelussa on riittävän tiheän ja riittävän suurista metsälaikuista koostuvan verkoston luominen, missä yhteydessä askelkivet voivat olla arvokkaita.

Askelkivilla tarkoitetaan elinympäristölaikkuja, jotka olisivat yksinään liian pieniä lajien pitkäaikaisen säilymisen turvaamiseksi, mutta jotka voivat helpottaa paikalliskantojen syntymistä uusille alueille. Askelkiviä ei kuitenkaan tule muodostaa nykyisiä vanhan metsän alueita pirstomalla, mikä vain syventäisi pahinta ongelmaa: luonnontilaisia vanhoja metsiä on liian vähän.

Ekologisilla käytävillä tarkoitetaan kapeita metsäväyliä, joiden ei sinänsä oletetakaan tarjoavan riittäviä elinolosuhteita vanhan metsän lajeille. Niitä pitkin yksilöiden oletetaan liikkuvan metsälaikusta toiseen.

Pääosa vanhan metsän uhanalaisista lajeista on kuitenkin elinympäristön suhteen niin vaateliaita, että ne eivät todennäköisesti kykene lainkaan käyttämään ekologisia käytäviä Joissain tapauksissa käytävistä voi olla jopa haittaa, jos ne lisäävät yksilöiden todennäköisyyttä siirtyä pois omasta elinympäristöstään entistä huonompaan ympäristöön.

Kukaan ekologi ei tietääkseni ole koskaan esittänyt, että kapeilla ekologisilla käytävillä voitaisiin korvata puuttuvaa elinympäristöä. Olisi täysin vastuutonta toimia tällaisen virheellisen olettamuksen perusteella.

Ekologisia käytäviä voidaan pitää perusteltuina esimerkiksi joillekin linnuille ja nisäkkäille, mutta tällöinkin käytävien olisi oltava hyvin toimiakseen kymmenien metrien levyisiä, jolloin niistä aiheutuvat kustannukset nousevat huomattavan suuriksi.

Puronvarsien suojelu on perusteltua

Ekologisiksi käytäviksi on myös kutsuttu luonnostaan kapeita elinympäristökaistaleita, kuten puronvarsia ja niiden kasvillisuutta. Tällaisissa käytävissä elää monimuotoinen lajisto, joten esimerkiksi puronvarsien suojelu on monestakin syystä hyvin perusteltua, vaikka tällaiset käytävät eivät toimisikaan käytävinä sanan varsinaisessa merkityksessä.

Vanhan metsän suojelussa on loppujen lopuksi kysymys siitä, minkälaisen Suomen me haluamme ja minkälaisena haluamme jättää sen jälkipolville.

Vanhoja luonnontilaisia metsiä on Suomessa tällä hetkellä niin vähän, että niiden suojelusta ei ole varaa enää millään tekosyillä tinkiä, jos vaalimme ajatusta Suomesta monimuotoisen metsäluonnon maana.

ILKKA HANSKI

Kirjoittaja on Helsingin yliopiston ekologian ja systematiikan laitoksen professori.

(HELSINGIN SANOMAT 15.4.1996)